Remonttimiehet saavat tänään tinkinsä täyteen. Tätä päivää on odotettu helmikuusta asti. Siivous on jäljellä.

He tekivät kuitenkin viimeisen ponnituksen jättääkseen ikävän muiston. Parvekkeemme katossa on rumansorttinen jälki parvekelasien laittajan turvavyön tukikoukusta. Kahtena päivänä peräkkäin maalari lupasi tulla heti maalaamaan sen umpeen; kahtena päivänä odotimme turhaan. Enää hän ei tule, koko miestä ei ole näkynyt. Rikottu katto, rikottu lupaus.

Parvekkeen ja seinän välissä oli vielä rako, jonka miehet tulivat panemaan umpeen. Epeli meni katsomaan ja kysyi - tämä oli miesten asioita, johon en pannut nenääni, mutta hän ilmeisesti kysyi, eikö palkkia voi panna NÄIN ja NÄIN sen sijaan, että se pannaan NOIN. Ja mies sanoi olevansa täysin samaa mieltä, mutta kun hän kysyi, pomo käski nimenomaan panna sen NOIN. Lopputulos oli, että parvekkeen reunassa oli vieläkin rako. Epeli oli onneksi hankkinut tiivistenauhaa ja hän peitti raon tiivisteellä. Ei vedä, mutta tiiviste on vielä pantava pikaliimalla, se on eri väristä, ja koko homma olisi ollut tarpeeton, jos palkki olisi pantu sillä tavoin kuin työn tekijä ja epeli sen halusivat. Todennäköisesti pomo ei pitänyt siitä, että alaisilla oli omia ideoita. Jäi mukava maku suuhun.